lauantai 20. helmikuuta 2010

Mikä minua kengissä kiehtoo?




Kenkiä on niin helppo ostaa, samoin huiveja, koska kaikkialla kengännumero on sama, paitsi Italiassa, muttei sieltä olekaan löytynyt sopivia kenkiä kuin vain Eva Braunille. Kenkiä on pakko tehdä oikean kokoisia toisin kuin vaatteista, joita tehdään nälkiintyneille malleille, joilla on skolioosi. Jos suomalainen tai eurooppalainen numero ei täsmää on aina jossain kokokartta tai MYYJÄ, joka neuvoo oikean numeron.


Miten kuvata jotain, joka on niin läheistä, pyhää ja tuhmaa? Ennen kaikkea intiimiä, omaa?
Pilvin pimein on kirjoitettu kengistä persoonattomia coffee table –kuvakirjoja jotka ovat kolhoja huonekaluesitteitä. Tekijän henkilöjohtainen viehtymys puuttuu. Eikä missään ole tutkittu kenkien fetisististä alitajuntaista / alleviivaavaa merkitystä popkulttuurissa – puhumattakaan taide-elokuvista.


Haluan kirjoittaa, ja kuvata
jotain vallan muuta.

SHOE FET on valokuva-, kollaasi- ja kenkänäyttelyni, jonka halusin julkaista myös kovissa kansissa, poikkitaiteellisena muotona. Toki kengistä on tehty kirjoja pilvin pimein, mutta harvoin näin subjektiivisesti, jos nyt objektiivisesti saan sanoa…


Osan SHOE FET valokuvistani on julkaistu mySpacen kotisivuillani videona linkissä: http://www.myspace.com/jeminastaalo , ja musiikkina toimii, luonnollisesti, Mad Juana: Venus in Furs, joka on coverversio Velvet Undergroundin kenkä -fetisismin klassikosta.


Miksi tuo musiikki? Koska se kuvaa juuri lauseessaan Shiny, shiny, shiny boots of leather, kuinka henkilökohtaista kengän – eritoten kiiltävän saapasparin - palvominen on. Ja miksi halusin juuri bändin nimeltä Mad Juana version – se on tarpeeksi poikkitaiteellinen ja vagabondiharmonikkaa.

Verrattuna toiseen alan klassikkoon Nancy Sinatra: These boots are made for walking, jossa, huokaisu, ollaan taas miehen katsetta miellyttämässä, eikä suinkaan intohimon itsenäisessä ytimessä. Mikä on hyvin paradoksaalista – kun sanoissa kerrotaan, että joka päivä kävelen ylitsesi…


Halusin kuvien olevan sellaisia, jotka eivät ”loukkaa”, vaan ovat ikään kuin kynnyksellä, vedenjakajalla, portilla johonkin toiseen tunnelmaan / tasoon. Miksi kuvat eivät ”loukkaa” katsojaa? Jotta niitä voisi julkaista esimerkiksi netissä omilla nettisivullani. Koska fetisismin puolelle mennään, privaatista julkiseen, objektista subjektiksi, on kyseessä vakava asia…

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.